Dramatis Personæ

Ollu tässä tovi taas vähän tarkotus uiskennella koiraa syvissä vesissä ja jauhaa niitä näitä, mutta kö ei oo saanu aikaseksi jostain syystä. Vaan tässäpä tulee: *ruisk*

Ja asiaan. Oli tuossa viikko-pari sitte semmonen kiva ruljanssi taas nuitten virastojen kanssa ja työ- ja kouluhommia piti setviä yhelle jos toisellekin taholle ja täytyypä sanoa, että oli jo yhdessä vaiheessa työpalaverista kotiin kovassa pakkasessa pyöräillessä semmonen ohikiitävä auvon tunne ihan päällänsä. Vuoden tekemättömyyden ja kaiken muun järettömän päämäärättömältä tuntuvan säädön jälkeen tuntuu virkistävältä olla kiireinen. Oli veikeä tunne huomata, että viikkoa aiemmin oli stressannu ku ei ollu kiireitä ja sitte myöhemmin stressas kiireen vuoksi ja oli silti ihan hyvillä mielin.


Tiiän että tulee olemaan julumaa kiirettä koko kevät koulun ja kahden (ehkä kolmen) työn kanssa ja varmasti tuun noitumaan monia iltoja, että mitenkäs tulikaan haalittua tätä tekemistä nyt niin pirusti. Mutta kö on ollu niin pitkään tuolla usvaisella suolla rämpimässä eksyksissä, niin nyt on mielissään ku alkaa erottua joku haalea majakka jossahi siellä rämeen reunalla, jota kohti sietää kahlata. Vaikka meno oiski edelleen likaista, märkää ja raskasta, niin onpahan suunta.

Eikä sekään haittaa, että pitkästä aikaa (itse asiassa 4 vuoden jälkeen) mulla on tiedossa vakituinen tulonlähde. Lääkejuttujen takia en voi ihan vielä armaalle sossulle hyvästejä jättää, mutta toiveissa on sentään, että saisin jatkossa vuokrat maksetuksi ajallaan. Mikä on jo paljo se.
Lisäksi siinä kaikessa hötäkässä ja kiireessä tulee olemaan se hyvä puoli, että en jouda olemaan yksinäinen. Tai siis näenhän minä muutenki sitte automaagisesti paljo enemmän jengiä, mutta meinaan vaan, että ei tarvi ehkä enää jatkuvasti haaveilla, että ois jotain sutinaa ku eihän siinä värkkäämisessä aikaa millekään parisuhteelle jäiskään. Joten jee meikälle. Tai jotain.

Mutta ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin. Nyt kö on tämä joulu ollu taas, niin onhan se mieltä tavannu maahan vetää taas. Onneksi sentään Mutteri kutsu käymään jouluaterialla aattoiltana (ja oli kuulemma varannu ihan liikaa ruokaa kahelle ihmiselle ja koiralle, joten elelen loppuvuojen sitte iloisesti jämillä) ja onhan mulla Raffe kaverina, mutta silti. On saanu kuunnella kuiten taas viikkokaupalla ihmisten meuhkaamista siitä, että kuinka on perhe ja sisaruksia ja mummoja ja pappoja ja koti ja kaikkea. Syöpihän se yksinäistä miestä. Meinaan vaan, että olokaa ihmiset kiitollisia nuista itestäänselvyyksistä, vaikka ette tajuaiskaa.

Ja hyvää joulua ja semmosta kuiten! Kokkeilen keväälläki jatkaa tätä kiivasta päivitystahtia siitä kaikesta hössötyksestä huolimatta. Pakkohan niistä pakollisista jutuista on välillä päästä tännehi pakenemaan.

PS: Onko Oulun keskustassa niin yleistä tulla aseella uhatuksi, että kukaan ei sen tähen viittiny edes kommentoida edelliseen sarjikseen, jonka syän syrjällään piirsin? :/